Blogi postaus

Ajatuksia

Kun sain aivoinfarktin syyskuussa vuonna 2018, en alkuun osannut olla itse huolissaan mistään. En kokenut että tarvitsisin kuntoutusta tai mitään muutakaan. Läheiset ympärilläni oli huolissaan voinnistani ja jaksamisestani. Kun pääsin sairaalasta kotia, ja ensimmäinen päivä kun mies lähti töihin iltavuoroon jäimme pojan kanssa kahdestaan. Mies laitteli viestiä ja kyseli miten jaksan. Jos en heti vastannut oli hän huolissaan. Itsestäni tuntui, oudolta kun muut olivat niin huolissaan. Sivutin täysin oman heikkouteni ja vointini. Pikku hiljaa alkoi myös mieliala painua alaspäin, tästä kerroin lääkärilleni. Hän kertoi jo odottavan milloin masennus iskee minulle, koska se on hyvin yleistä aivotapahtuman jälkeen. Sain lähetteen mielenterveystoimistoon, jossa sain lääkäriltä mielialalääkkeen ja hoitajalle pääsin keskustelemaan. Kävin keskustelemassa muutamia kertoja, mutta lopetin ne koska koin etten tarvitse niitä. Sain myös terveyskeskukseen fysioterapian käynnit. Kävin sielläkin muutamia kertoja ja lopetin ne koska silloin myös koin etten tarvitse mitään. Meni pitkään etten tiedostanut omia oireitani. Laitoin ne aina jonkin muun syyksi. Omien lääkkeiden jaossa melkein joka kerta tulee virheitä. Tämä on ollut kova paikka, sillä ammatikseni jouduin lääkkeitä paljon jakaa. Nyt viime lääkärin reissun jälkeen tuli ohjeistus että mieheni ne pitäisi jakaa. Tää on taas luopumista asiasta jota en hyväksynyt etten enää osaa.

Muistin kanssa on paljon ongelmia päivittäin. Tavaroita katoaa, toistan samoja asioita. Mieskin sanoi kerran ”tälläistä se on kun muistisairaan kanssa asuu”. Äitini sanoi että huomaa ettei enää aivot käy täysillä. Vasta nyt olen hyväksynyt tämänkin asian että muistin ja hahmottamisen kanssa ongelmaa. Sen takia myös ajokortti ollut poissa ja varmaan tulee olemaankin aina.

Viimeinen tilannekatsaus sairaalassa kolme päivää, kertoi että aivojeni tilanne ei ole edennyt mihinkään suuntaan. Toimintaterapiaa tarvitsen lisää ja myös fysioterapiaa. Sekä mielenterveysyksikköön lähete, koska nyt oma oiretietoisuus on selvinnyt pystyn ottamaan apua vastaan. Myös se että työkyvyttömyyseläkettä haetaan on tässä iässä mielenpäälle aika raskas sopeutua, tässä asiassa tarvitsen mielenterveysyksiköstä apua. Koen myös syyllisyyttä siitä etten pysty enää työskentelemään kokoaikaisesti tai kouluttautumaan. En tiedä miksi, mutta tuntuu ettei kaikki ihmiset tajua tilannettani. Vaikka leivon, ei jaksaminen kuitenkaan ole helppoa.

Ympärillä olevat ihmiset on osittain hävinneet elämästäni pikku hiljaa pois sairauteni takia. Kun en pääse enää autoilemaan ja kulkemaan muutakuin taksilla on vaikeaa pitää yhteyttä. Ja enää uskalla paljoa apua pyydellä ystäviltäni ettei he koe ystävyyttä pidän vain kun apua tarvitsen. On myös tullut sairastumisen jälkeen ja leivonnan merkeissä uusia ihmisiä jopa ystäviä elämääni. Joista jokaisesta olen todella kiitollinen. Koska en jaksa itse aina olla se yhteyttä pitävä niin jos toinenkaan ei pidä ei kai se ystävyyttä silloin ole. Harvemmin kukaan enää soittaa ja pyytää kahville tai yhdessä kaupungille menemään. Voi olla että päivä jolle ollaan sovittu meno on mulla vaikea ja väsynyt päivä ei tarkoita etten haluaisi lähteä. Tässä asiassa toivoisin ihmisiltä ymmärrystä.

On vielä lapsuuden perheessä asoita jotka nyt mieltä ja voimia vie. Isäni joka sairastaa lewyn-kappaletautia Parkinsonin oirein, oli sairaalassa ja siirtyi eilen palvelutaloon intervallijaksolle johon jää odottamaan vakituista paikkaa. On vaikea hyväksyä asiaa kun isä on kuitenkin vasta 68 vuotias ja itse 33 vuotias. Kun yleensä asukkaat on vanhempia ja omaiset myös yli 50 vuotiaita. Mutta olemme löytäneet isälle hyvän tulevan kodin ja äidin kanssa jo suunnittelemme mitä isän huoneeseen laitetaan. Tänään mennään käymään isän luona.

Kirjoittaja

sannamaarit.huotari@aivosumussa.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vanhempien luokse

09/11/2020

Korona

13/11/2020