Blogi postaus

Mietteitä

Aloitan tämän siitä kun ihmiset ihmettelee kuinka jaksan leipoa perjantaiksi myyntiin vaikka mitä. No se menee näin. Aamulla kun pitää poika herättää kouluun ja katsoa aamutoimet että tekee, silloin leivon muutaman tunnin. Jonka jälkeen käyn nukkumaan, nukun klo 13 tai 15 mihin asti poika nyt minäkin päivänä on koulussa. Sen jälkeen teen taas jotain leivonnainnaisia. Näin teen keskiviikkona ja torstaina. Perjantaina riittää että herään klo 5-6 aikaan vaivaamaan pullataikinan. Klo 9 lähden kohti feriaa, siellä olen klo 15-17 miten tuotteita on jäljellä. Viime yönä nukuin todella hyvi ja heräsin vasta klo 9 kun klo 10 oli lähtö kummipojan syntymäpäiville. Koko matkan 2,5h nukuin. Synttäreillä olo oli kuin olisin yövuoron tehnyt, keskittyminen siellä väsytti entisestään. Nyt loppu ilta olo on kuin ”krapulassa”. Tiedän jo nyt etten saa itseeni sängystä huomenna aamulla ainakaan ennen klo 10. Täytyy yrittää huomenna miehen kanssa siivota pihaa, purkaa trampoliini pois, laittaa piha talvikuntoon. Koska olen luvannut täytyy mun jaksaa. Odotan jo arkea ja sitä että poika on koulussa ja minä saan levätä.

Tänään syntymäpäivillä kysyttiin mieheltäni miten hän on suhtautunut/sopeutunut tilanteeseen ettei tällähetkellä ainakaan ja lähitulevaisuudessa minusta ole työelämään. Ihanaa oli kuulla mieheni vastaavan ”olen tehnyt kaksi vuotta jo tätä sopeutumista”. Itsellä on huono-omatunto siitä että ”olen vain”. Se sama tunne kun töistä olin sairauslomalla, tunne ”olenko tarpeeksi sairas olemaan pois töistä”.

Koska itselle on paljon sopeutumista tilanteeseen, mitä moni ei huomaa. Mutta päivittäin käyn läpi asioita, pelkoa uudesta infarktista. Siitä entä jos seuraavalla kerralla en selviäkään? Kahden vuoden jälkeen tulee nyt nämä vasta voimakkaana vastaan. Odotan jo kovasti sitä mielenterveysyksikköön hoitajalle pääsyä.

Eikä pelkästään ole huoli itsestäni. On myös omasta isästäni, joka tälle hetkellä palvelutalossa on ja odottaa sieltä vakipaikkaa. Tänäänkin tuli äidiltä puhelu, että isä on saanut tajuttomuuskohtauksen ja mennyt aivan veltoksi. Pulssi laskenut alla 40. Pelottaa kovasti milloin tulee se viimeinen puhelu. Vaadimme kyllä isälle tutkimuksia, onko sydämessä jotain. Ja se kun tää perkeleen korona estää taas ettei pääse Mikkeliin ja katsomaan isää. Yritän samalla olla myös tukea äitiä jolle tilanne on vaikea. On vaikea 42 vuoden jälkeen asua eri osoitteissa puolisonsa kanssa, ja katsoa kun sairaus vie.

Toivottavasti tästä kirjoituksesta on edes vähän vastauksia niihin mitä koen ja miten käyn läpi päivä kerrallaan elämääni.

Lopuksi vielä kiitos naapurille kauniista kukista, piristi mieltä kummasti ❤️🌺

Kirjoittaja

sannamaarit.huotari@aivosumussa.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viikonloppu

15/11/2020

Päätös

26/11/2020