Blogi postaus

Pelko

Aivoinfarktin saaneena, minulle on jäänyt pelko uusiutumisesta. Vaikka lääkäri sanoi, ettei ole syytä pelätä kun on verenohennuslääke. Mutta kun itse tiedän monen sairastuneen uudestaan ”tällin” kuten me Facebookin aivoinfarkti- ryhmässä sanomme. Tää pelko on joka päivä läsnä. Aina kun päässä on joku tuntemus jään miettimään onko jotain alkaa infarktia. Pelottaa myös se että jos uuden tällin saan olenko enää niin onnekas kuin viimeksi? Entä jos olenkin yksin, enkä saa heti apua? Näin kävi juuri yhdelle tutulle ja oli muutaman päivän lattialla, ilman apua. Entä jos seuraavalla kerralla en enää kuntoudukaan kävelemään? Sen jälkeen elämä ei ole enää entisensä. Kaikki leipomiset, virikkeet jää silloin pois. Olisin vankina omassa kodissani jälleen.

Koska elämässäni on lapsesta saakka ollut paljon sairautta, ja myös lapsuuden perheessäni. En ole koskaan siihen tottunut, että sairauksia on. Vaan enemmän haluaisin vain unohtaa kaikki sairaudet. En haluaisi uusia tutkimuksia itselleni, koska pelkään mikähän uusi sairaus seuraavaksi eteeni tulee. Myös veljeni, isäni sairaudet on ollut koko elämäni läsnä. Viimeisenä nyt isän sairaus mietityttää. Meneekö sairaus nyt vauhdilla alas päin vai onko vain kova väsymys uusien lääkkeiden tuomaa väsymystä?

Osaan olla myös ”kiitollinen” aivoinfarktista. Se pysäytti minut oravanpyörästä, joka oli todella vauhdikasta. Yövuoroja, perhettä, erilaisia menoja siinä samalla. Tuntui vain että joutuu suorittamaan kokoajan. Välillä ahdisti kun yövuoron jälkeen kerkesi vain muutaman tunnin nukkua, pelotti jo millainen yö tulee olemaan. Ja taas kun tulin yövuoron jälkeen koti. Kerkesi nukkumaan noin 4 tuntia kun poika tuli koulusta. Ja sitten enne yövuoroa yritit taas vähän nukkua. Hoidin kotia, kauppa-asiat siinä sivussa ja kävin koirien kanssa lenkillä. Elämä tuolloin oli todella sumussa elämistä. Ei siitä nauttinut yhtään. Yksi syy varmaan aivoinfarktille oli juuri tämä kiireinen elämä, yövuorot, tupakointi ja ylipaino. Tupakka onneksi jäi pois. Viimeisen tupakan poltin 9.9.2018 klo 18.45. Sen jälkeen en ole savuakaan ottanut keuhkoihin. Mies lopetti myös kun pääsin sairaalasta syyskuun lopussa pois. Olen meistä ylpeä! Se että terveys säästyy, jää rahaa myös muuhunkin. Esim. Tanskan reissu 2019, uusi auto vuosi sitten.

Myös miehelläni on pelko, että sairastun uudestaan. Ja niin, että olen yksin kotona. Vaikka tästä ei puhuta juurikaan on se kuitenkin meidän perheessä kokoajan läsnä. Viimeksi tupakalla ollessani 9.9.2018 aamupäivällä sanoin miehen tädille ”tulisi salama kirkkaalta taivaalta ja veisi tämän tupakan pois”, no koska näin toivoin se toteutui sitten jo samaisena iltana. Enää en uskalla toivoa mitään, ettei se tapahdu yhtä rankasti kuin silloin syyskuisena iltana, kesken sunnuntai iltaa. Silloin kun olit suunnitellut katsovasi telkkaria illalla yhdessä miehen kanssa ja hieman herkutellen. Se ilta päätyikin Kuopion yliopistollisen sairaalan tehovalvontaan letkuissa kiinni.

Tätä kirjoittaessa istun taksissa menossa kohti Mikkeliä ja keskussairaalaa. Tänään on kirurgianpolilla toimenpidearvio. Arvio siitä avataanko mun kainalo ja poistetaan kaikki kroonisoituneet mätäpaiseet jotka vuotaa monesta kohtaa. Kohta jo 1 1/2 vuotta tätä kestänyt. On syöty antibiootit ja käyty ihopolilla, kirurgianpolilla. Ja mikään ei ole auttanut. Jospa nyt tulisi vihdoin apua ja saisin nopsaan tuon kuntoon. Mutta pelko taas siitä miten kipeä olen toimenpiteen jälkeen. Pelko siitä kun joudun verenohennuslääkkeen tauottamaan muutamaksi viikoksi, ettei tulisi infarktia silloin?

Tää vaikuttaa että elän pelossa kokoajan. On fyysisesti pelkää, vaan henkisesti se on kokoajan tuolla jossain takaraivossa kummittelemassa. En sitä näytä ulos päin. Enkä siitä juuri puhukaan paljoa. Haluan näyttää ihmiselle, että mä elän ja voin hyvin. Ja edelleenkin mun kohokohta viikosta on se kun menen Kirpputori Ferialle myymään leivonnaisia. Tulee tutut asiakkaat aina uudelleen ostoksille. Saa muutamat sanat vaihtaa heidän kanssaan. Tunnen olevani tärkeä.

Mä olen nyt Mikkelin keskussairaalassa. Paikka jossa olen käynyt useasti, varmaan kohta jo sata kertaa. Paikka ahdistaa paljon, tää on muistoja täynnä. Melkein vain huonoja muistoja. Paikkaan liittyy lapsuuden pelkoa. Olin 8 vuotias kun jouduin alkaa käymään täällä. Olin heti viikon suoraan lastenosastolla kun ekaa sairauttani alettiin tutkimaan. Täällä ei selvinnyt, joten minut siirrettiin Kuopioon. Muistan aina kun isän kanssa aikaisin aamulla lähdettiin ajamaan. Minulla tietysti pelko mitä tuleman pitää. Olin huoneessa josta ei saanut poistua. Videokin laitettiin hoitajien huoneesta näkymään telkkariin. Muutama päivä tutkimuksia tehtyä tuli hoitaja tuomaan mulle nenäsumutteen Minirinin. Hetken sen jälkeen olo oli ihana. Ei enää janottanut. Sairauteni diagnoosi oli diabetes insipidus. Ei siis mikään diabetes vaan minulta oli tuhoutunut aivolisäkkeestä keskus joka säätelee janon tunnetta. Ja kun join paljon, virtsaa tuli paljon. Siihen ei ole parannusta vaan se seuraa mua koko elämäni. Ainut vaihtunut on lääkkeen otto muoto. Nyt se on kielen päällä liukeneva tabletti.

2012 jouduin sydänvalvontaan. Keuhkokuumeen seurauksena ja samalla todettiin sydämen vajaatoiminta. Sain lääkkeet, mutta Pieksämäellä lääkäri lopetti ne puolen vuoden jälkeen. 2013, olo meni huonoksi ja jouduin taas sisätautiosastolla. Kardiologi katsoi sydämen tilanteen ja totesi että sydämenvajaatoiminta on edelleen ja aloitettiin kaksi eri lääkettä. Nyt niitä olen syönyt siitä lähtien ja olo on ollut todella hyvä sydämen osalta. 2006-2008 olin labrassa töissä, tää on niitä hyviä muistoja kyseisestä paikasta. Tykkäsin kovasti siitä työstä. Otin näytteenotossa verikokeita ja sydänfilmejä. Ilta – ja yövuorossa suurin osa oli päivystyksessä verinäytteiden ottamista. Jo lapsena tykkäsin verikokeiden ottamisesta. Leikin paljon verinäytteen ottoa. Sinäänsä hassua kun lapset yleensä pelkää sitä mutta mä vissiin nautin kaikesta sairaanhoidollista jutuista. Koska silloin lapsena haaveammatti oli hoitaja ja hoitaja musta tulikin. Olin niin onnellinen kun pääsin labraan töihin, yksi lapsuuden haaveista toteutui ja sain sitä kokeilla. Kerkesin hoitajana tekemään oikeastaan kaikkea mitä halusinkin. Ehkä kova pala oli kun opiskeluaikana olin neurologian kuntoutusosastolla työharjoittelussa ja 12 vuoden päästä olinkin siellä potilaana. Ja ehkä aivoinfarktiin sairastuminen pelotti myös siinä mielessä kun itse hoitajana tiesi paljon asiasta.

Nyt oon paluu matkalla kotia lääkäristä. Ja vihdoin ja viimein tulen saamaan avun 1 1/2 vuotta kestäneeseen vaivaan.

Leikkausjonoon pääsin, aika tulee olemaan 30-90vrk päästä. Nukutuksessa tehdään. Ja kainalo avataan kokonaan ja kaavitaan kaikki ”paska” pois ja laitetaan sen jälkeen kiinni. Jos oma nahka ei veny kiinni niin sit laitetaan reidestä iho siirrännäinen. Nyt jo pelottaa miten kipee sitä tulee olemaan tuon jälkeen. Ainakin leipominen jää silloin hetkeksi pois ja saan luvan kanssa vain levätä.

Tänään leipomista huomiselle. Odotan jo innolla huomista päivää ja nään tuttuja ja uusi asiakkaita. Oikein ihanaa ja aurinkoista viikonloppua teille lukijoille ☀️ sekä ihanaa palmusunnuntaina.

Kirjoittaja

sannamaarit.huotari@aivosumussa.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viikko aluillaan

23/03/2021

Pääsiäinen

03/04/2021