Blogi postaus

Odotusta

Istun taksissa kun kirjoitan tätä. Kävin isän luona Mikkelissä yhdessä äidin kanssa. Olimme melkein 3 tuntia siellä. Oli ihana huomata miten hyvin nyt isää hoidettu. Parta oli ajettu, kynnet oli leikattu. Huone oli puhdas. Siksi nämä pisti merkille erityisesti koska muutama viikko sitten tuli järkyttävä tieto siitä, että palvelutalo missä isä on hoidettavana on kohdistunut paljon laiminlyöntejä. Ja näin ollen Essote otti paikan haltuunsa heti. On ollut huonomieli siitä minkälaista hoito ollut, onko isä joutunut miten laiminlyödyksi? Hoitajat siellä on aivan ihania. Tänään vein heille kahvipöytään mustikkapiirakkaa, koska heille myös ollut kamalaa aikaa tämä. Sanoin isälle, kun hänen syntymäpäivät on marraskuussa leivon ison kakun josta myös hoitajat saavat nauttia. Ennen pois lähtöä syötin perinteisesti isän ja siinä samalla saa isään paremmin kontaktia ja isä tietää minun olevan läsnä. Haikeaa oli taas pois lähteä ja sanoa heipat. Kun tätä matkaa ei olisi kävisin vaikka joka päivä isää katsomassa ja syöttämässä. Minä kun oon aina ollut isän tyttö ❤️

Mutta näihin viikkoihin on myös tapahtunut paljon muutakin kun viimeksi olen kirjoittanut. Vai onko? Tuntuu että viimeiset viikot olen ollut todella väsynyt. Yhteydenpito kavereihin ja muihin on jäänyt aika vähäiselle. Tuntuu että viime viikot ovat menneet unessa. No kävi mun luona paikallislehden toimittaja tekemässä haastattelun lehteen. Siitä mitä elämä on nuorena aivoinfarktin jälkeen. Olen onnellinen jos yksikin ihminen saa tarinastani vertaistukea, olen silloin tehnyt oikein kun antanut haastattelun. No tämä haastattelukin olisi ollut päivänä X mutta tietenkin sinä päivänä olin todella väsynyt ja jouduin sitä siirtämään viikonlopun ylitse. Ja tämä on tätä mun elämää. Tuntuu aina pahalta kun sovittua asiaa joutuu siirtämään mutta en väsyneenä pysty mihinkään. Silloin elän aivo sumussa ja ajatukset eivät liiku. Tyytyväinen olin kun olin saanut haastattelun ohi, mä jaksoin.

Eipä näihin viikkoihin ole mahtanut kuin arkea. Leipomista, mutta maltillisesti. Olin mä viime viikolla leivonnaisia myymässä kirpputori Ferialla, mutta viikonloppu oli sitten todella väsynyt, katki, rikki poikki. Siirryin sängystä sohvalle. Ja mies kun oli iltavuoroissa pojalle ja itselleni oli valmisruokaa varattuna. Ja tottakai mä tunsin taas huonoa omaatuntoa siitä kun en jaksanut pojan kanssa mitään tehdä. Mutta eilen korjasin asian ja poika leipoi minun ohjeistuksella sämpylöitä. Hän tuumasi, että voisi leipoa useamminkin minun avukseni ja sehän vain passaa. Joskus myös kotiakin leipoa, mikäs sen mukavampaa.

Jännityksellä odotan tulevaa viikkoa. Maanantaista perjantaihin olen Turussa aivoliiton kurssilla. Ja juuri minulle sopivalla aiheella uupumus ja voimavarat. Odotan myös sitä että saan olla ilman kotitöitä ja sitä arkea kotona. Ainut vain, että aamuisin olen luvannut pojalle soittaa, että on aamuhommat saanut tehtyä ja että muistaa myös sinne kouluun lähteä. Ollaan tässä viime päivät harjoiteltu tätä että klo 7 nousee herätyskelloon ja alkaa tekemään aamutöitä. Muistaa sammuttaa omasta huoneesta radion ja yövalon. Ja minä olen sitten 7.30 noussut katsomaan onko hän sohvalla unohtaneensa telkkaria katsomaan vai onko saanut vaatteet päälle ja syötyä aamupalan. Ja se hampaiden pesu. Se on aina melkein ollut tekemättä kun olen noussut ylös. Lupasin tehdä miehelle sekä pojalle pellillisen pizzaa alku viikoksi kun olen pois. Ettei isän tarvii heti miettiä mitä syövät töiden jälkeen. Niin ja Roope, miten se pärjää kun mamma ei olekaan päivällä kotona moneen päivään. Ehkä perhe pärjää paremmin kuin minä. Mä vaan huolehdin liikaa kun olen siellä Turussa. Osaanko rentoutua ja unohtaa koti asiat? Ehkä en? Ja se mun ainut ongelma onkin kun 10.9.2018 aamulla herään tehovalvonnasta infarktin jälkeen huolehdin miten perhe pärjää. Ja kun sillä viikolla oli kaikkea menoa pojalla. Kyllä ne silloinkin pärjäsivät. Niin, 9.9 tuli 3 vuotta täyteen siitä kun sain aivoinfarktin. Ja vieläkin sitä pelkää uusiutuuko se. Oon vielä syyskuun loppuun saakka kuntoutustuella ja 1.10.2021 alkaen työkyvyttömyyseläkkeellä. Vien työpaikalleni, jossa päivääkään en kerennyt töissä olla täytekakun eläkkeelle siirtymisen kunniaksi.

Olen aivoinfarktin kautta löytänyt uuden ihmisen elämään jolla myös sama kohtalo takana. Olemme molemmat eläkkeellä ja hän kysyi olisinko halukas yhdessä lähteä kuntosalille aina käymään. Kuullosti niin hyvältä että lähden mielelläni. Toisen kanssa lähteminen on aivan erilaista. Ei ole niin helppoa jättää menemättä kun tietää että toinen on lähdössä myös. Hän lupasi myös minua hakea kotoa mukaan. Olen saanut uusia ihmisiä infarktin jälkeen elämään. Ne ”entiset” kaverit jotka unohtivat minut infarktin jälkeen olen saanut uusia tilalle. Sellaisia jotka ymmärtää mun tilanteen. Esimerkiksi naapurin Minna. Kysyy aina jaksatko tulla käymään tai tarviiko lähteä kauppaan. Huomennakin menemme yhdessä käymään kaupoilla. Ja kiitoksena minä aina leivon hänelle herkkuja. Ikäero ei ole ollut näiden ystävien kanssa esteenä vaan se että kemiat kohtaa on tärkeää. Ja he ymmärtävät minua. Yksi ystävistäni pääsi sairaalasta juuri pois ja olen kiitollinen että hän sai apua pitkään kestäneeseen oloonsa ja löytyi syy ja siihen sai lääkkeet. Sitä osaa nyt arvostaa tätä elämää ihan erilailla nykyään ja osaa olla kiitollinen kaikesta.

Ihanaa syksyn alkua teille kaikille 🍁

Kirjoittaja

sannamaarit.huotari@aivosumussa.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Arkeen paluu

20/08/2021